Story, Ronald D. & J. Richard Greenwell:

Quill, New York 1982. 290 sivua

 
Ronald D. Story on erittäin tunnettu ufokirjailija ja -tutkija joka on julkaissut seuraavat kirjat:
 
Story, Ronald D. : The von Däniken Affair. Omen Communications, Tucson, Ariz. 1975.
Story,Ronald D.:The Space Gods Revealed:A Close Look at the Theories of Erich von
     Däniken.Harper & Row,New York 1976.
Story,Ronald D.:Visitors From Beyond?NEL,London 1979.
Story,Ronald D.:The Encyclopedia of UFOs.NEL,Lontoo 1980.
Story, Ronald D. : Guardians of the Universe? New English Library, London 1980.
Story, Ronald D. & J. Richard Greenwell: UFOs and the Limits of Science. New English Library,
        London 1981. ( Amerikkalainen versio: Sightings: UFOs and the Limits of Science. An
        Expert Looks at the 10 Most Baffling Cases on Record. Quill, New York 1982 ).
Story,Ronald D.:Encyclopedia of Extraterrestrial Encounters.NAL,2001.
 
Itse olen aikaisemmin lukenut neljä Storyn yllämainituista kirjoista ja myös tämän nyt puheena olevan kirjan ensimmäisen englantilaisen version.
Siihen aikaan en kuitenkaan kirjoittanut vielä esittelyitä näistä kirjoista ja siitä syystä tämän kirjan amerikkalainen versio on nyt taas kädessäni.
 
Vaikka tämäkin kirja on jo vanha niin on ensimmäinen kerta kun saan tämän kirjan amerikkalaisen version käsiini ja ryhdyn mielenkiinnolla tutkimaan sitä.
 
Hämmästyn todellakin kun heti ensimmäisellä sivulla huomaan että kirjan esipuheen on kirjoittanut tähtitieteilijä Thornton Page.
 
Tämä on nyt tosiasia joka aiheuttaa sen että tässä täytyy nyt pysähtyä ja miettiä asioita vähän sen takia että Thornton Page oli yksi niistä tiedemiehistä jotka oli mukana n. s. Robertsonin komiteassa vuonna 1953.
 
Ja vaikka olen aikaisemminkin kertonut tästä seikasta omissa kirjoissani niin en tiennytkään ( tai en muista ) että Page oli kirjoittanut esipuheen tähän kirjaan joten luen tämän esipuheen suurella mielenkiinnolla.
 
Page kertoo kuinka hän itse tutki Utahin n. s. Salt Lake-  tapausta ja oppi miten vaikeata on selittää joitakin uforaportteja.
 
Tässä on todettava että Page hyvin suoraan kritisoi Condon- komitean työtä ja toteaa että se vaikutti epätieteelliseltä ja epäjohdonmukaiselta.
 
Ja tästä syystä Page ja Carl Sagan järjestivät  sympoosion Bostoniin joulukuussa 1969.
Tämä sympoosio Bostonissa on allekirjoittaneen omassa tuoreessa muistissa sen johdosta että  itsekin sain kutsun tuohon symposioon APROlta jonka jäsen tuolloin olin.
Minulla on vieläkin tallella tuo kutsu.
 
Eli jo vuonna 1969 niin minulla oli kunnia saada tällaisen kutsun mutta taloudellisista syistä minulla ei olut siihen aikaan mahdollisuuksia lähteä sinne.
 
Ja sehän on harmittanut minua perästäpäin.
 
Esipuheessaan Page kertoo taas, kuten on tehnyt muuallakin aikaisemmin, kuinka Condon ja jotkut toiset antiufotiedemiehet yrittivät saada silloisen varapresidentin Spiro Agnewin kieltämään tämä sympoosion vaikka he eivät onnistuneet tässä yrityksessään.
 
Page ottaa tässä esille asian joka usein pulpahtaa esille ufokeskusteluissa joissa skeptikot vaativat että ilmiön pitää olla toistettavaissa esim. laboratoriossa ja Page huomauttaa että kyllä on olemassa ilmiöitä joita ei voida toistaa laboratoriossa ja hän ottaa esimerkkinä revontulet ja mannerlaattojen liikkumiset.
 
Page toteaa sitten että sympoosiosta julkaistiin kirja jonka nimi oli " UFOs- A Scientific Debate " ja tämä kirjahan on hyvin tunnettu ufologiassa.
 
Kirjassa kerrotaan neljästä ufotapauksesta jotka on myös mukana tässä Storyn kirjassa.
Page huomauttaa että vaikka tiedemiehet sympoosiossa eivät päässeet yksimielisyyteen siitä ovatko ufot fyysinen ilmiö tai ei, niin sosiologit ja psykologit olivat yhtä mieltä siitä että jokin fyysinen ilmiö täytyy olla sen takana että ihmiset ovat näin kauan, kirjaa kirjoittaessa 30 vuotta, puhuneet ufoilmiöstä.
 
Page huomauttaa että joukkohysteria on tunnettu ilmiö mutta se kestää yleensä muutama päivä tai viikko kun tämä n. s. ufohysteria on kestänyt kirjaa kirjoittaessa 30 vuotta.
 
Tässä väistämättä tulee mieleen se jonka itse olen tuonut esille aikaisemmin, muistaakseni ULTRA- lehden haastattelussa jossa totesin että ilmiön oma inertia osoittaa että oikea ilmiö on olemassa.
Ja inertialla tässä tarkoitin sitä että ilmiö ei poistu vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu omalla painollaan kaikista selitysyrityksistä huolimatta.
 
Omassa esipuheessaan Story kertoo kuinka hän lähetti kirjeitä 90 tunnetuimmalle ufologille ympäri maailmaa ja pyysi että he luettelesivat heidän mielestään 10 parasta ufohavaintoa.
 
Tässä yhteydessä Story viittaa tunnettuun skeptikkoon Philip J. Klassiin joka on suhtautunut hyvin kriittisesti ufologiaan ja Story toteaa että hänen oma suhtautumisensa eroaa Klassin suhtautumisesta sillä tavalla että Story EI ole sitä mieltä että kaikki vahvimmatkin tapaukset olisi selitetty tai vähätelty ja se on juuri tämän kirjan tarkoitus tuoda esille näitä tapaksia.
 
Story tässä vastaa Klassille joka ensimmäisessä kirjassaan ' UFOs - Identified ' on todennut että hän odottaa vielä ufologia joka olisi valmis satsaamaan kaiken yhteen tai kahteen tai jopa kymmeneen havaintoon.
 
Story tuo nyt esille tässä kirjassaan näitä tapauksia joihin ufologit satsaavatkin.
 
Story kertoo kuitenkin hämmästyneensä saatuaan vastaukset ufologeilta koska melkein 3/4- osaa eli n. 70 % niistä joilta hän oli pyytänyt lausuntoja kieltäytyivät ottamasta kantaa johonkin tiettyyn tapaukseen ja lisäksi Story oli hämmästynyt siitä että ne jotka vastasivat ja antoivat esimerkkejä niin he eivät olleet yksimielisiä niistä tapauksista jotka heidän mielestään oli ne vahvimmat tapaukset.
 
Eräs havainto joka nousi muiden yläpuolelle oli pastori William Gillin havainto Uuden Guinean Papuassa vuonna 1959 ja lisäksi McMinnvillen valokuvat vuodelta 1950.
 
Lisäksi esille nousee Trindaden valokuvat vuodelta 1958 ja Uuden Seelannin Kaikouran filmi  vuodelta 1978.
 
Story luettelee sitten ne 10 tapausta jotka hänen mielestään ovat ne parhaimmat ja jotka hän itse valitsi tähän kirjaan.
 
Ja nämä 10 Storyn valitsemat tapaukset ovat allamainitut:
 
1) Newport News, Virginia 1952
2) Lakenheath, Englanti 1956
3) Levelland, Texas 1957
4) Boianai, Uusi Guinea
5) Whitefield, New Hampshire 1961
6) Exeter, New Hampshire 1965
7) Ravenna, Ohio 1966
8) Mansfield, Ohio 1973
9) Teheran, Iran 1976
10) Kaikoura, Uusi Seelanti
 
Sivulla 25 Story luettelee ne kriteerit joiden pohjalta hän on valintansa tehnyt:
 
1) Kaikissa on useampi havaitsija
2) Havaitsijan status näyttää olevan hyvin keskitason yläpuolella
3) Jokaisesta on enemmän dokumentaatiota verrattuna tavallisiin havaintoihin.
4) Kuvaus havaitusta ilmiöstä ei sovi mihinkään tunnettuun ilmiöön- paitsi UFOT !
5) Yhdessäkään tapauksessa  ei ole olemassa mitään hyväksyttävää ja hyvin perusteltua
        vaihtoehtoista selitysmallia
 
Story tuo kirjansa alussa esille sitä käsitystä että ufoja on havaittu niin kauan kuin ihmisiä on ollut olemassa ja ottaa esimerkkinä Aimé Michelin esilletuomat luolamaalaukset joita on löydetty Ranskassa ja Espanjassa .
Tässä kirjassa Story kuitenkin aika kylmästi toteaa että nämä kalliopiirrokset joita Michel on tuonut esille ufoina itse asiassa näyttävät  kilpiä ja heittoaseita ja eräässä tapauksessa jopa naisen rintaa.
 
Story toteaa että tässä on joku tulkinnut piirrustukset toiveensa mukaisesti.
 
Tämän jälkeen Story ottaa esille vuoden 1897 ilmalaivahavainnot USA: ssa ja kertoo sen tunnetun tapauksen Hamiltonin karjatilasta joka oli täysin keksitty tapaus.
 
Story siirtyy sen jälkeen toisen maailmansodan n. s. foo- fighterseihin ja tuo esille että ne olisivat olleet saksalaisia Feuerball- nimisiä salaisia aseita jotka olivat kauko- ohjattuja.
 
Tämä on kyllä hiukan merkillinen väite.
 
Ennen sitä Story on huomauttanut että Raamatusta on löytynyt muutama tapaus joka on tulkittu ufoksi ja merkillistä kylläkin niin hän ei mainitse Hesekielin tapausta kuten niin moni muu kirjailija vaan Story mainitsee sen pilarin jota Mooses näki aavikossa.
 
Todettakoon tässä myös että Thornton Page esipuheessaan huomauttaa että vaikka 95 % ufohavainnoista voidaan selittää ja 2- 3 % on huijauksia niin kuitenkin jäljellä oleva 2- 3 % on vakuuttavia ja todella selittämättömiä tapauksia.
 
Lisäksi Page toteaa että huolimatta siitä että onko ufoilmiö sosiaalinen tai fyysinen tai molemmat niin se kieltämättä on olemassa tänä päivänä ja kuten tässä kirjassa osoitetaan se on ollut olemassa monta kertaa myös menneisyydessä.
 
Story lainaa myös Pagen kommentteja joissa Page kommentoi Robertsonin panelia ja toteaa mm. että paneli aliarvioi yleisön pitkäaikaista kiinnostusta ufoihin joka ihmetyttää sosiologeja.
Lisäksi paneli yliarvioi tähtitieteilijöiden taivaan valokuvauksen peittoisuutta ja Page toteaa tässä että vaikka paneli ei mennyt yhtä pitkälle kuin Condon niin se silti jätti huomioimatta ne 5- 10 % ufohavainnoista jotka ovat erittäin luotettavia ja joita tähän mennessä ei ole vielä selitetty.
 
Story ottaa myös luvussa 3 esille tunnettuja tapauksia joissa ufoista on jäänyt fyysinen jälki maahan ja ensimmäinen jonka hän mainitsee on varsin tunnettu Socorron tapaus ja poliisimies Zamora ja päinvastoin kuin moni muu kirjailija niin Story suhtautuu epäluuloisesti tähän tapaukseen ja Zamoran kertomuksen ja hän perustelee käsitystään sillä että kaksi autossa olevaa turistia jotka olivat nähneet tuon kohteen puhuivat mustasta pilvestä jonka olivat nähneet ja tällaisesta pilvestä ei Zamora taas puhu mitään.
 
Toisaalta naapuri joka asui lähellä väitettyä laskeutumispaikkaa oli kertonut ettei hän ollut kuullut yhtään mitään vaikka hänellä oli ikkunat auki kun taas Zamora puhuu valtavasta jyrinästä kun tuo ufo lähti liikkeelle..
 
Tämän perusteella Story suhtautuu epäluuloisesti Zamoran kertomukseen.
 
Lukiessani tästä tapauksesta tämän esittelyn yhteydessä niin huomaan että Storylta jää huomaamatta se että toinen autossa olleista turisteista, eli kuljettaja, sanoi nähneensä kohteen joka laskeutui ja näin ollen hänen lausuntonsa tukee Zamoran kertomusta.
 
Toinen tapaus jonka Story valitsee on n.s. Delphos- tapaus Kansasista joka voitti jopa National Enquirer- lehden 5.000 dollarin palkinnon sen perusteella että se oli paras ufojuttu vuonna 1972 josta oli jäänyt tieteellisiä todisteita ja Story kyllä suhtautuu hyvin epäluuloisesti tähän
kertomukseen ja toteaa että kyseessä oli varmasti n. s. sieniympyrä ja jotta asia pahentuisi vielä edelleen niin sama nuorukainen joka näki tämän Delphos- ufon vuonna 1972 kertoi vuonna 1974 että ufo oli tullut takaisin toisen ja kolmannen kerran ja sitten kesällä 1973 hän ilmoitti nähneensä olennon jota hän kutsui nimellä ' susityttö ' joka oli 90 cm pitkä ja jolla oli vallaton vaalea tukka ja joka oli pukeutunut punaisiin vaatteisiin.
 
Nämä muut kertomukset aiheuttavat sitten sen että Story suhtautuu epäluuloisesti myös tähän ensimmäiseen kertomukseen.
 
Story ottaa myös esille n.s. enkelintukan ja mainitsee että monen mielestä kyseessä on hämähäkinseitti joka ajelehtii ja selittääkin pari tapausta tällä tavalla mutta jättää kuitenkin selittämättä ne tunnetuimmat tapaukset joista hän puhuu, mm. n. s. Oleron- tapauksen Ranskassa vuonna 1952 jolloin nähtiin sikarinmuotoinen alus josta tuli ulos pienempiä ufoja samalla kuin enkelintukkaa sateli alas.
Tälle tapaukselle Story ei kylläkään anna mitään selitystä.
 
Muista tapauksista joista Story kertoo että on löytynyt fyysisiä todisteita ufoista hän  mainitsee n. s. Ubatuban magnesiumtapauksen vuodelta 1957 ja kuten niin usein niin tässä tuodaan esille ristiriitaisia tietoja tämän magnesiumpalan puhtaudesta ja eräs asia jota tuodaan esille tässä on ainakin allekirjoittaneelle uusi.
 
Uusi asia ainakin allekirjoittaneelle on että Arizonan yliopiston silloinen  metallurgian professori Walker W. Walker joka vuonna 1969 oli tutkinut Ubatuban metallipaloja APROn toimeksiannosta on nyt muuttanut mieltään kun Story kysyy häneltä vuonna 1980 mitä mieltä hän nykyisin on Ubatuban metallipaloista ja nyt Walker tuo esille että kyseessä saattaa olla jostain koneesta peräisin olevat anodit, anodikappaleet.
 
Kuten tiedämme niin anodeja käytetään esim. perämoottoreissa ja tarkoitushan on että korroosio syö näitä anodeja itse perämoottorin sijasta.
Tämä Walkerin mielipiteen muutos on kyllä ainakin allekirjoittaneelle uusi.
 
Story tuo myös esille kanadalaisen Michalakin tapauksen jossa Michalak sai palovammoja
koskettuaan ja oltuaan liian lähellä ufoa kun se taas lähti.
 
Story ei kuitenkaan tuo esille mitään omia mielipiteitä tästä tapauksesta,
 
Tämän jälkeen Story kiinnittää huomionsa tunnettuihin ufovalokuviin ja valitsee ne jotka hänen mielestään ovat parhaimmat eli n.. s. McMinnvillen tapauksen ja Trindade Island- tapauksen sekä vuoden 1950 Montanan Great Falls- tapauksen   filmin.
Nämä ovat Storyn mukaan vakuuttavia tapauksia ja lukijaa ilahduttaa ne hienot valokuvat ja testikuvat mitä on tehty tapauksista ja jotka julkaistaan tässä kirjassa.
 
Tämän jälkeen kirjan kolmannessa osassa Story tuo nyt esille ne kymmenen parasta jotka hänen mielestään ovat parhaimmat ufologiassa ja hän aloittaa n. s. Nash/Fortenberry - lentäjätapauksella vuodelta 1950 jossa lentäjät näkivät kuusi kiekkoa jotka syöksyivät heitä kohti, pysähtyivät ja kääntyivät pystyasentoon jonka jälkeen ne muuttivat ajojärjestyksen ja lähtivät taas toiseen suuntaan heidän silmiensä edessä.
Kun nämä kuusi kiekkoa lähtivät poispäin niin lentokoneen alapuolelta tuli kaksi muuta kiekkoa jotka yhtyivät kuuden kiekon muodostelmaan ja seurasivat niitä.
 
Selostaessaan tätä tapausta niin Story tuo esille asian jolla on erittäin suuri merkitys ufologiassa eli Story selostaa tarkkaankin tunnetun skeptikon tähtitieteilijä Menzelin selityksen tapaukselle ja Story osoittaa kohta kohdalta miten Menzelin selitykset eivät missään nimessä voi pitää paikkansa ja miten hän huonosti pysyy faktoissa ja Story toistaa Menzelin väitteen jonka mukaan lännessä on ollut matalalla paksu pilvikerros ja Story huomauttaa että tämä on täysin ristiriidassa sekä virallisen sääraportin kanssa että lentäjien  raportin kanssa.
 
Lisäksi Story kertoo asian josta allekirjoitanut ei tiennyt aikaisemmin eli että näitä kiekkoja oli nähty myös maasta käsin muiden havaitsijoiden toimesta.
 
Story käy kohta kohdalta läpi Menzelin selitysyritykset ja kumoaa ne kaikki toinen toisensa jälkeen ja tässähän täytyy taas ihmetellä sitä että mikä on ollut tällaisen skeptikon, eli Menzelin tarkoitus ja mihin hän on pyrkinyt näillä selityksillään ?
On varsin ikävää että Menzel aikoinaan sai sellaisen aseman että hänen kirjojaan oli ( taitaa olla vieläkin? ) esim. Helsingin yliopiston kirjastossa.
 
Monessa paikassa se on ainoa ufoihin liittyvä kirja eli varsin heikko selittäjä on saanut liian näkyvän aseman ufologiassa aikaisempina vuosina.
 
Tämän jälkeen Story tuo esille englantilaisen Lakenheath/ Bentwaters- tapauksen vuodelta 1957 ja toistaa sen minkä esim. Condon- komitea sanoi eli että  "mahdollisuus että ainakin yksi aito ufo oli mukana tässä tapauksessa on aika suuri ".
 
En tässä nyt toista tätä Lakenheathin tapausta sen kummemmin koska siitä on kirjoitettu niin paljon niin monessa paikassa että se on jokaiselle ufologille varsin tuttu tapaus.
 
Seuraavaksi Story tuo esille Uusi- Seelantilaisen Kaikoura-filmin  ja huomauttaa että sen todistusvoima on varsin suuri sen johdosta että siitä saatiin aika pitkä filmi kohteesta ja filmiä on tutkittu monen tiedemiehen toimesta ja Story luettelee ne tiedemiehet
jotka osallistuivat näihin tutkimuksiin.
Story kritisoi voimakkaasti nitä n. s. tiedemiehiä jotka olivat julkisesti ilmoittaneet että filmillä näkyy Venus tai Jupiter tai meteoriitti vaikka eivät olleet edes keskustelleet havaitsjoiden kanssa tai ottaneet edes selvää siitä missä suunnassa kohde oli kun sitä filmattiin ja millaisessa asemassa se oli.
 
Kahdeksantena parhaana esimerkkinä Story ottaa esille havainnot Levellandista vuonna 1957 ja tämän jälkeeen hän esittelee varsin tunnetun n. s. Teherannin tapauksen vuodelta 1976 jolloin iranilaiset hävittäjät ajoivat takaa ufoa josta tuli kaksikin kertaa ulos pienempi ufo.
Kun tämä pienempi ufo lähestyi hävittäjää niin hävittäjän kaikki elektroniset laitteet sammuivat . Kun tuo pieni ufo taas oli loittoni niin kaikki elektroniikka toimi taas.
 
Tämä kirja on julkaistu vuonna 1982 eikä Story tietenkään millään voinut tuolloin tietää että toisesta näistä hävittäjälentäjistä joka tuolloin kohtasi tuon ufon Teheranin yllä tuli myöhemmin Iranin ilmavoimien kenraali, nykyisin kenraali evp, ja hän on ollut ahkerasti mukana eri ufokongresseissa viime vuosinakin.
 
Puhun nyt kenraali Parviz Jafarista ja Jafari on usein julkisesti kertonut kokemuksestaan
esim. Disclosure- tilaisuudessa Washingtonissa vuonna 2007.
 
Kenraali Jafari toistaa sen mitä aikaisemmin on kertonut tapauksesta että tapaus on hänen mielestään täysin selittämätön edelleenkin.
 
Kymmenentenä tapauksena Story tuo esille n. s. Portage County- tapauksen vuodelta 1966 jolloin apulaissheriffit Spaur ja Neff ajoivat poliisiautolla takaa ufoa varsin pitkän matkan joka vei heidät jopa toisen osavaltion alueellekin ja tähän takaa-ajoon osallistuikin sitten tuon toisen osavaltion poliiseja myöskin ja tuota ufoa seuraamassa oli useita poliiseja ja nämä poliisit kertoivat kuinka tämä ufo välillä oli heidän autonsa yläpuolella ja valaisi heidän autoaan voimakkaalla säteellä.
Story kritisoi voimakkaasti USA: n Project Blue Bookin tutkimusta tässä tapauksessa ja niinikään skeptikko Sheafferin samantapaista tutkimusta jossa he väittivät että poliisit olivat ajaneet takaa Venusta siitä huolimatta että poliisit olivat kertoneet nähneensä Venuksen Kuun vieressä ja sen  lisäksi ufon joka välillä oli heidän yläpuolellaan  ja välillä loittoni ja välillä lähestyi ja jota he ajoivat takaa.
Eli poliisit olivat nähneet Venuksen aivan selvästi Kuun vieressä ja tätä USA: n ilmavoimat ja skeptikko Sheaffer eivät millään pystyneet ottamaan huomioon.
 
Tämän lisäksi Blue Book oli tuonut esille että poliisit ajaneet takaa Echo- satelliittia täsmentämättä että kumpaa Echoa he tarkoittivat koska silloin oli olemassa kaksi eri Echoa ja lisäksi satelliittihan liikkuu taivaanrannan ylitse muutamassa minuutissa kun taas poliisit olivat ajaneet tätä ufoa takaa kilometrikaupalla toisen osavaltion alueelle saakka.
 
Kirjassa kerrotaan kuinka NICAPin tutkija Weitzel oli kysynyt Blue Bookin johtajalta Quintanillalta  että onko hän haastatellut sellaisia poliiseja  kuin Hustonia ja Panzanellaa johon Quintanilla oli vastannut että " ketkä he olivat ?" .
Quintanilla ei ollut edes tietoinen näistä muista poliiseista jotka olivat osallistuneet taka-
ajoon.
 
Tämän lisäksi Story sitten kritisoi skeptikko Sheafferia joka ensin oli yhtynyt tähän ilmavoimien Venus- Echo- selitykseen mutta sitten kun hän tajusi että Echo- satelliitti ei sopinutkaan kuvaan niin Sheaffer muutti mielipiteensä ja toi nyt esille säähavaintopallon eli Venus- säähavaintopallo- selityksen joka selitys Storyn mielestä on hyvin heikko ja hätäpäissään keksitty. 
 
Smithsonian Astrophysical- observatorion mukaan kumpikaan Echo-satelliiteista ei ollut näkyvissä havainnon aikaan.
 
Tämä tapaus on ainutlaatuinen siitäkin syystä että Blue Bookin tähtitieteellinen neuvonantaja Hynek ei hyväksynyt virallista selitystä ja jopa kongressimies puuttui peliin ja vaati lisätutkimuksia.
 
Seuraavaksi luvussa 11 Story tuo esille Exeterin tapauksen ja tämän jälkeen varsin tunnetun n. s. Coynen helikopteri- tapauksen vuodelta 1973 jolloin neljä armeijan sotilasta jotka juuri olivat läpikäyneet jokavuotisen terveystarkastuksen olivat kotimatkalla helikopterilla jolloin heitä lähestyi merkillinen kohde joka pysähtyi heidän yläpuolelle jonka jälkeen se syöksyi tiehensä taas ja kun se pysähtyi helikopterin yläpuolelle niin helikopteri ikäänkuin imettiin ylöspäin ja samalla koko helikopteri joutui vihreään valoon.
Tämä tapaus on hyvin tunnettu ja Coyne kävi myöhemmin mm. YK: ssa kertomassa tapauksesta ja myöhemmin löydettiin myös havaitsijoita jotka olivat nähneet tämän tapauksen maasta käsin.
Tämä on niitä tapauksia joita ei kukaan ole pystynyt millään selittämään paitsi että arkkiskeptikko Philip Klass on taas yrittänyt selittää tätä tapausta meteoreilla.
 
Jopa skeptikkona tunnettu James Oberg on todennut etttä tämä on todella merkittävä ja selittämätön tapaus.
 
Luvussa 13 Story tuo esille myös varsin tunnetun tapauksen Uuden Guinean Papuan- tapauksen vuodelta 1959, eli n. s. Isä Gillin tapaus jota Story selostaa monella sivulla ja tässä on todettava että Story kritisoi hyvin voimakkaasti Menzeliä ja toteaa että Menzel käyttäytyi erittäin epätieteellisellä tavalla yrittäessään selittää Gillin havaintoa  ja kirjassa kerrotaan että Menzel oli väittänyt että Gill ja muut olivat nähneet Venuksen  jonka lisäksi Menzel toteaa että " meidän on OLETETTAVA että sekä isä Gill että opettaja Stephen Gill Moi molemmat kärsivät  huomattavasta likinäköisyydestä  mutta että kumpikaan ei havaintohetkellä käyttänyt tarvittavia silmälaseja ".
 
Eli tässä Menzel ottaa täysin ilmasta selityksen joka myöhemmin osoittautuu täysin vääräksi koska ilmeni että isä Gill OLI käyttänyt oikeita silmälaseja havaintohetkellä ja Stephen Gill Moi taas ei käyttänyt silmälaseja ollenkaan koska hänellä oli moitteeton näkö.
 
Seuraavaksi Story otta esille Barney ja Betty Hillin tunnetun sieppaustapauksen vuodelta 1961 ja antaa hyvin paljon painoarvoa tri Simonin käsitykselle että kyseessä oli hallusinaatio ja Story tässä on sitä mieltä niinkuin monet muutkin että Hillit todellakin näkivät jonkun kohteen mutta että sen jälkeen je hallusinoivat itse sieppauksen.
Story toteaa kuitenkin että hän mielummin kallistuisi tälle hallusinaatiopuolelle kuin Klassin plasmateorian kannalle ja vielä enemmän mielummin  kuin skeptikko Sheafferin selitykselle jonka mukaan he olivat nähneet Jupiterin.
 
Luvussa 15 Story etsii toimintamalleja  ja toteaa että ufot esiintyvät usein tietyn muotoisina ja mainitsee kolme eri mallia ( metallinen kiekko, rakettimainen, tarkkarajainen valaiseva kohde ) ja lisäksi Story viittaa kirjailija Binderiin joka on pannut merkille titeyn toimintamallin eli siihen että ufo vaihtaa väriä. Ufon väri muuttuu riippuen siitä millä nopeudella se liikkuu. Kun se leijuu tai likkuu tasaisella nopeudella niin se on valkoinen.
Kun se kiihdyttää niin se on punainen tai oranssi ja erittäin suurissa nopeuksissa se on sininen tai sinivalkoinen.
 
Kun ufo tekee jyrkkiä käännöksiä tai muita ohjausliikkeitä niin se on vihreä.
 
Story toteaa tässä että on vahinko että Binderillä ei ole tilastoja havainnolleen.
 
Tässä kohtaa allekirjoittanut miettii nyt että mistä johtuu ettei Story mainitse ollenkaan
James McCampbellin uraauurtavaa kirjaa  " Ufology-New Insights from Science and Common Sense " jossa McCampbell nimenomaan on syventynyt ufojen värivaihteluihin verrattuna niiden nopeuteen.
Allekirjoittanut on kyllä tässä kohdassa hyvin hämmästynyt. Miten on mahdollista että Story ei ole ottanut McCampbellin perusteellisia tutkimustuloksia huomioon ?
 
Kun tarkistan asian niin näen että McCampbellin kirja on ilmestynyt jo vuonna 1973 josta syystä pidän kyllä Storyn kirjan suurena heikkoutena että hän sen sijaan että kertoisi McCampbellin kirjasta niin mainitsee vain Binderin kirjan joka on ilmestynyt jo vuonna 1967 ja joka lisäksi on ufoalan yleisteos kun taas McCampbellin kirja liittyy nimenomaan näihin värimuutoksiin.
 
Luvussa 16 Story käy läpi eri teorioita siitä mistä ufot saattaisivat olla peräisin ja käy läpi mm. plasmateorian ja sen jälkeen avaruuseläinteorian, salaisen aseteorian, ontto Maapalloteorian, vedenalainen tukikohtateoerian, avaruusteorian, aikamatkustajateorian ja lopettaa sitten psyykiseen projektioteoriaan joka perustuu alunperin Jungin ajatuksiin.
 
Luvussa 17 Story sitten pohtii havaitsijan luotettavuutta ja miten tarkkoja havaitsijoiden kertomukset ovat varsinkin pitkän ajan jälkeen ja hän lainaa tässä aika paljon CUFOSin tutkijan Allan Hendryn tutkimusta jossa Hendry totesi että havaitsija yleensä on aika epätäsmällinen vaikka sitä ei uskoisikaan.
 
Silti Story sivulla 242 lainaa Hendryä joka sanoo että " Voin vain myöntää että minulla on sellainen tunne että jotkut uforaportit edustavat todella merkittäviä tapauksia " .
Hendry siis ei kaikesta huolimatta sulkenut pois sitä että on olemassa todellinen ilmiö.
 
Storyn viimeisessä luvussa eli 18. luvussa hän pohtii kysymystä todisteista ja tieteen rajoituksista ja keskustelee siitä millaisia todisteita on olemassa ufoista ja millaisia todisteita voidaan vaatia että niiden avulla voitaisiin todistaa että ufot ovat olemassa.
Story ottaa esille sen että usein aikaisemminkin tiedemiehet ovat erehtyneet ja ottaa tunnetun esimerkin meteoriiteista joista sen ajan tiedemiehet totesivat että kiviä ei putoa taivaalta.
Story toteaa myös sen etteivät tiedemiehet usein itse käyytäydy kuin heidän asemansa tiedemiehenä edellyttäisi ja viittaa tässä esim. tri Michael J. Mahoneyhin joka toteaa etteivät edes etevimmät tiedemiehet käyttäydy aina sen mukaisesti mitä heidän asemansa edellyttäisi.
 
Story ajaa tässä takaa sitä että kun puhutaan ufoista ja ufoilmiöstä niin monet tiedemiehetkään eivät suhtaudu täysin asiallisesti tähän kysymykseen vaan epätieteellisesti.
 
Kirjan lopussa on sitten Pasadenassa sijaitsevan Jet Propulsion Laboratoryn johtajan Bruce Murrayn liite jossa hän pohtii tieteen rajoituksia ja kirjoittaa siitä että maailmassa on ollut ja on paljon ilmiöitä joista on vaikeata saada todisteita mutta että esim. jättiläismustekalasta  oltiin epävarmoja kunnes kolme sellaista kuollutta kerran huuhtoutui rantaan New Foundlandissa 1800- luvulla.
 
Murray toteaa että kun puhutaan ufoista niin hän itse sijoittaa itsensä keskelle tietä eli suhtautuu hiukan negatiivisesti ufoihin. Hän ei usko että on olemassa pieniä vihreitä miehiä mutta toisaalta hän toteaa että on olemassa suuri määrä rehellisiä, raittiita havaitsijoita jotka ovat päivällä pelästyneet melkein kuoliaaksi tai sitten yöllä pelästyneet vilkkuvia valoja jotka olivat todellisia.
Hän ei usko että kyseessä on heidän mielikuvituksensa.
Siellä oli jotakin ja tämä on aika paljon sanottu JPL: n laboratorion johtajan suulla.
 
Kokonaisuutena sanoisin Storyn kirjasta että se on varsin mainio kirja ja suuri plussa tässä kirjassa on nimenomaan se että hän kumoaa tunnettujen skeptikkojen selitykset ja selitysyritykset monen tapauksen kohdalla ja tämä on varsin tärkeä asia.
 

Björn Borg, 19.10.2009