Suomen Ufotutkijat ry - F U F O R A

ETUSIVULLE
Kirjasivu

Vallee, Jacques:

Forbidden Science. Journals 1957-1969

North Atlantic Books, Berkeley, California 1992. 466 sivua

Vallee ja Hynek: "Jotain hyvin outoa on meneillään, mutta me emme voi osoittaa sormella mikä se on."

Fil. tri Jacques Vallee on kaikkien ufologien tuntema kirjailija, eikä hän kaipaa sen kummempaa esittelyä tässä yhteydessä. Valleen monet ufokirjat ovat herättäneet keskustelua ufopiireissä jo kymmenien vuosien ajan.

Tämä kirja poikkeaa Valleen muista kirjoista sillä tavalla, että tässä kirjassa Vallee kertoo paljon itsestään päiväkirjamuodossa. Vallee on pitänyt näitä päiväkirjoja vuosien 1957-1969 aikana, ja niissä hän kertoo paljon itsestään, alkaen jo siitä, kun hän pikkulapsena sai lähteä saksalaisia pakoon sodan aikana. Valleen kiinnostus ufoihin selittyy osaksi sillä, että hän on itse nähnyt ufon jo vuonna 1955. Itse asiassa se oli hänen äitinsä, joka näki sen ensin ja huusi muille tulla katsomaan. Valleen isä ei välittänyt asiasta, mutta Jacques juoksi ulos ja ehti nähdä saman kuin äitikin, eli tyypillisen kiekon jossa oli kupu. Myöhemmin kävi ilmi, että myös Jacquesin paras toveri oli nähnyt saman ufon omasta kodistaan.

Kirjassaan Vallee kertoo, kuinka hän aloitti työskentelyn Pariisin observatoriossa kesäkuussa 1961 tehtävänään satelliittien seuraaminen ja niiden ratojen laskeminen. Vallee kertoo, että aina väillä he havaitsivat tunnistamattomia satelliitteja. Näin tapahtui esim. 11.7.1961 kello 22.35, jolloin Vallee havaitsi satelliitin, joka oli kirkkaampi kuin magnitudi kaksi. Toisen kerran useat henkilöt observatoriossa havaitsivat jopa 11 kohdetta.

Seuraavana aamuna Valleen esimies Paul Muller yksinkertaisesti takavarikoi tietokonenauhan ja tuhosi sen. Kun Vallee kysyi, miksei nauhaa lähetetty tavalliseen tapaan Smithsonian Astrophysical -observatorioon Cambridgeen Massachusettsiin, niin Muller totesi, että "amerikkalaiset olisivat nauraneet meille". Muller oli itse havainnut useita tunnistamattomia satelliitteja, mutta luokitteli ne "lentokoneiksi" tai "erehdykseksi".

Kirjassaan Vallee kertoo, kuinka hän kuitenkin perusti observatorioon salaseuran, jossa keskusteltiin lentävistä lautasista. Seuraan kuului observatorion henkilökunnan lisäksi (paitsi Muller) myös tähtitieteilijä Pierre Gu√©rin. Observatoriossa Vallee testasi Aim√© Michelin ortotenia-teoriaa observatorion ikivanhalla IBM tietokoneella, jolloin Michel myös kertoi, että kosmologi Evry Schatzmann oli tokaissut Michellille, "että ortotenia-teorianne ei voi pitää paikkansa, koska lentäviä lautasiakaan ei ole olemassa".

Lukija ei tiedä pitääkö nauraa vai itkeä, kun Vallee kertoo, että tähän aikaan hänen opettajansa professori Kourganoff Lillen yliopistosta oli sanonut Valleelle, että hän haaskaa aikansa observatoriossa "koska keinotekoisilla satelliiteilla ei ikinä tule olemaan mitään tieteellistä merkitystä" ja että "elektroniset tietokoneet ovat vain insinöörien leikkikaluja". (Ottaen huomioon, että Valleen tietokonealan oppikirjoja löytyy nykyisin jopa Helsingin kaupunginkirjastosta, niin Kourhanoffin mielipide ei ollut aivan oikea ja ilmaistu täysin väärälle henkilölle).

Kirjasta käy aika selvästi ilmi, kuinka paljon ufot ovat vaikuttaneet Valleen elämään. Ufotutkimus, jota hänen oli pakko tehdä enemmän tai vähemmän salassa Ranskassa, oli suuri syy, miksi hän päätti muuttaa Yhdysvaltoihin, jossa hän heti hakeutui Hynekin puheille. Hynek järjestikin Valleelle saman tien paikan Northwestern-yliopistossa, jossa Vallee sitten tulee tunnetuksi sen ajan parhaimman tietokoneen avulla luodun Mars-kartan luojana. (Kirjan nimi "Forbidden Science" = "Kielletty tiede" tuleekin siitä, että Valleen piti hoitaa ufotutkimukset enemmän tai vähemmän salassa Ranskassa).

Hynekin kautta Vallee saa myös tilaisuuden tutustua Project Blue Bookin silloiseen henkilökuntaan. Hynek ja Vallee sekä eräät muut asiasta kiinnostuneet järjestävät säännöllisiä kokouksia, joihin osallistuu myös Blue Bookin silloinen johtaja majuri Hector Quintanilla sekä kersantti Moody. Kokouksissa sekä Quintanilla että Moody ilmoittavat varsin selvästi, että he eivät ole kiinnostuneita tieteestä tai ufojen tieteellisestä merkityksestä, vaan että he ovat ilmavoimien sotilaita, joiden tehtävä on tunnistaa viholliskoneet ja tarvittaessa ampua ne alas. Muusta he eivät ole kiinnostuneita. Vallee kysyy, etteikö heitä kiinnosta lainkaan esim. ranskalaiset lukuisat ufohavainnot vuonna 1954 ja havaitut humanoidit, johon Quintanilla vastaa, ettei hän ole tippaakaan kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu ulkomailla. Quintanilla: "Jos marsilainen kättelee leipuria Bretagnessa, niin asia ei kuulu meille. Meidän tehtävänä on vain tutkia Yhdysvaltojen kansalaisilta saatuja raportteja." Havainnoista, joita ei ole pystytty tunnistamaan, kersantti Moody ilmoittaa: "Olemme tunnistaneet ne tunnistamattomiksi!"

Vallee toteaa, että hänen tekisi mieli kirjoittaa satiirinen kirja, jonka nimi olisi "Universumi kersantti Moodyn mukaan". Tässä universumissa salama kestää yli kaksikymmentä minuuttia, meteorit tekevät rutiininomaisesti 90 asteen käännöksiä ja Venus nousee pohjoisessa. Vallee sanoo myös, että Moody ansaitsisi Nobel-palkinnon keksittyään uuden lintulajin, jossa on neljä vilkkuvaa valoa. Se oli myös Moody, joka totesi eräästä havainnosta, ettei havainnossa ollut mitään perää "koska havaitun kohteen ohjausliikkeet eivät vastanneet mitään tunnettua kaavaa".

Huhtikuussa 1964 Hynek ja Vallee vierailevat kahden päivän ajan Blue Bookin toimistossa Wright-Pattersonin tukikohdassa. Vallee kertoo, että sen sijaan, että Blue Bookin henkilökunta olisi käyttänyt kaikki aikansa keskusteluihin näiden huippuasiantuntijoiden kanssa, niin molempien vierailupäivien illat oli varattu Quintanillan johdolla tapahtuvaan tanssimiseen ja juomiseen, johon osallistui koko Blue Bookin henkilökunta.

Kun marraskuussa 1965 Hynek tahtoo tutkia erästä "hyvää" havaintoa, niin hänen (ja Valleen) täytyy tehdä se omalla ajalla ja kustannuksella, koska ilmavoimat eivät tahdo tilastoihinsa uusia "hyviä" tapauksia, koska "heidän tilastonsa vääristyisivät".

Hynek ja Vallee kiistelevät jo tässä vaiheessa siitä, että onko ilmavoimissa olemassa myös joku toinen paikka, missä tutkitaan ufoja, vaikka Blue Book ei ole siitä tietoinen. Hynek vastustaa ajatusta, että Blue Book olisi vain sumuverho muualla tapahtuvalle tutkimukselle, koska hän omien sanojensa mukaan olisi kyllä havainnut asian jossain vaiheessa. Vallee puolestaan viittaa erääseen italialaiseen tapaukseen, johon liittyi Italian presidentin autonkuljettaja ja joka sattui Italian presidentin loma-asunnolla. Raportti tästä tapauksesta oli lähetetty myös Washingtoniin ja italialaiset kertoivat lähettäneensä raportin myös Hynekille. Kuitenkaan Hynek ei ollut ikinä edes kuullutkaan tapauksesta. Vähitellen Hynek alkaa miettimään, että onko häntä johdettu harhaan kaikkina näinä vuosina.

Kun Hynek tutki valokuvia, joita oli saatu niiltä satelliittien seuranta-asemilta, joita Hynek itse oli pystyttänyt ympäri maailmaa, niin hän löysi kokonaisia ufohavaintojen sarjoja kaikilta kahdeltatoista asemalta. Vallee ja Hynek toteavat, että jotain hyvin outoa on meneillään, mutta he eivät voi osoittaa sormella mikä se on.

Maaliskuussa 1966 sattui Michiganissa joukko havaintoja, joista kerrottiin kaikissa lehdissä (ja myöhemmin ne johtivat kongressikuulusteluihin). Hynek soitti Quintanillalle, joka ilmoitti, ettei hän ollut kiinnostunut tapauksesta, koska kukaan ei ollut raportoinut siitä ilmavoimille. Kun Hynek totesi, ettei tuollainen suhtautuminen ollut kovin tieteellinen, niin Quintanilla vastasi "ettei hän välitä piruakaan". Kesäkuussa 1967 luutnantti Morley oli korvannut kersantti Moodyn Blue Bookissa ja Morley kertoi Hynekille, että Quintanilla sensuroi saapuneet uforaportit, eikä näyttänyt kaikki Hynekille.

Heinäkuussa 1967 ilmavoimat tahtoi uusia sopimuksensa Hynekin kanssa ja Hynek näyttää uutta sopimusluonnosta Valleelle. Vallee hämmästyy nähdessään, että uuden sopimusluonnoksen toinen osapuoli ei olekaan ilmavoimat vaan Dodge Corporation, joka on kustannusyhtiö McGraw-Hillin tytäryhtiö. Hynek on kuitenkin paremmin perillä näistä asioista kuin Vallee ja selittää, että ilmavoimat usein sopimuksissaan käyttää McGraw-Hilliä kulissina, koska monet tiedemiehet eivät tahdo näyttää, että he tekevät työtä puolustusvoimille.

Tässä yhteydessä Hynek selittää Valleelle, että vuosina 1953-55 Battelle Memorial Institutessa tehty tutkimus kulki nimellä Project Stork ja White Stork. Uudessa sopimusluonnoksessa ei myöskään puhuttu Blue Bookista sanaakaan, vaan Golden Eaglesta. Hynek kertoi Valleelle, miten Battelle oli yrittänyt estää Robertsonin komitean perustamista, koska Battellen ufotutkimus tuolloin oli kesken. CIA ei kuitenkaan välittänyt Battellen protesteista, vaan järjesti Robertsonin komitean siitä huolimatta.

Vuonna 1966 Vallee oli ollut Moskovassa matemaattisessa kongressissa ja oli silloin myös tutustunut tieteiskirjailija Kazantseviin, joka myös harrasti ufotutkimusta. Kazantsev kertoo myöhemmin Stoljarovin komiteasta, joka perustettiin vuonna 1967, ja miten viranomaiset aluksi avustivat sitä lähettämällä määräyksen ilmavoimien kaikkiin tukikohtiin ilmoittaa tunnistamattomista lentävistä kohteista Stoljarovin komitealle. Kun tällaisia ilmoituksia saapui lyhyessä ajassa 15.000, oli pakko luopua asiasta.

Vallee kertoo myös tunnetusta tapauksesta, joka sattui Minnesotassa vuonna 1961: Neljä miestä näki valaisevan aluksen laskeutuvan hylätylle pellolle. He ajattelivat jonkun olevan hädässä, pysäköivät autonsa, hyppäsivät aidan yli ja riensivät kohti esinettä, jota he luulivat lentokoneeksi. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he näkivät aluksen ympärillä humanoideja. Yksi viittoi uhkaavasti heitä lähtemään. Eräs miehistä ampui humanoideja, joista yksi kaatui maahan kuin osuman saaneena. Tällöin toinen humanoidi huusi täydellisellä englannin kielellä että "miksi teit tuolla tavalla?" Alus lähti pian ja miehet pakenivat paikalta. Vaikka miehet eivät oman raporttinsa mukaan olleet kertoneet tapauksesta kenellekään, ampuja kutsuttiin seuraavana päivänä työn äärestä keskustelemaan miesjoukon kanssa, josta hän ei tuntenut ketään.

Vallee ihmettelee kirjassaan, samalla tavalla kuin monet ovat ihmetelleet, mistä oli kysymys tässä tapauksessa. Lisäksi Vallee ihmettelee sitä, että miten tuntemattomat miehet löysivät ampujan heti seuraavana päivänä. (Tässä kirjassa Vallee ei kerro sitä mitä kerrotaan monessa muussa kirjassa, että tuntemattomat miehet olivat vaatineet päästä ampujan kotiin, jossa he tarkastivat hänen saappaansa).

Lukijan on hyvä muistaa tätä kirjaa lukiessaan, että Vallee on etenkin tietokoneasiantuntija ja varsin suuri osa kirjasta kertookin Valleen tästä puolesta ja hänen eri työpaikoistaan. Lukijalle ei jää epäselväksi, että Vallee on tietokonealan huippuasiantuntija, jonka palveluksista useakin yliopisto ja yritys kilpailee. Myös Valleen tohtorin väitöskirja liittyi tietokonealaan. Työskenneltyään vuorotellen Ranskassa ja USA:ssa, Vallee asettuu kirjan lopussa San Fransiscoon (jossa hän allekirjoittaneen käsityksen mukaan asuu vieläkin).

Kirja on leppoisasti kirjoitettu ja vaikka se sisältää paljon asiatietoa, niin ainakin allekirjoittanut luki sitä melkein kuin jännityskirjaa yhteen menoon. Ufologin kannalta on myös hauskaa lukea siitä, kun Vallee Ranskassa asuessaan on tiiviissä yhteistyössä varsinkin Aim√© Michelin kanssa ja myös tähtitieteilijä Pierre Guerinin kanssa. Varsinkin Micheliin lukija pääsee tutustumaan paljonkin tässä kirjassa.

Eräs asia, joka pistää allekirjoittaneen silmään tätä kirjaa lukiessaan on se tapa, jolla ufologian tuon ajan huippuasiantuntijat pitivät yhteyttä toisiinsa välimatkoista ja aikatekijästä piittaamatta. Esim. Vallee asuessaan Ranskassa on jatkuvasti ilman kotipuhelinta (= jonotusaika kolme vuotta!) ja soittaa yleisöpuhelimista milloin mistäkin. Ja vaikka Vallee vaihtaa asuinpaikkaa toistuvasti, jonka lisäksi hän asuu vuorotellen Ranskassa ja USA:ssa, niin Vallee, Hynek, Michel, Englannin Gordon Creighton, Charles Bowen, Neuvostoliiton Kazantsev ja eräät muut pitivät jatkuvasti yhteyttä tosiinsa puhelimitse, kirjeitse ja kuriirien avulla.

Kirjan lopussa Vallee toteaa, että ufoilmiö on olemassa. Se on ollut kanssamme kautta historiamme. Se on luonteeltaan fyysinen, eikä tiede pysty selittämään sitä. Se edustaa tietoisuuden tasoa, jollaista me emme ole tajunneet, ja se pystyy manipuloimaan aikaa ja avaruutta tavalla, jota me emme ymmärrä. Se vaikuttaa tietoisuuteemme tavalla, jota me emme ymmärrä ja se käyttäytyy kontrollisysteemin tapaan.

Kesäkuussa 1967 Vallee on yksin Hynekin kodissa järjestelemässä Hynekin papereita, kun hän löytää salaisen asiakirjan, joka on päivätty 9.1.1953. Asiakirjan on allekirjoittanut henkilö, jonka nimeä Vallee ei paljasta kirjassaan, vaan kutsuu häntä "Pentacleksi". Kirje on osoitettu Miles E. Collille Wright-Pattersonin tukikohdassa, eteenpäin toimitettavaksi kapteeni Ruppeltille. Kirjeessä paljastetaan, että "joku" on tutkinut tuhansia uforaportteja ennen Robertsonin komitean kokoontumista muutama päivä myöhemmin. (Nykyisin tiedämme, että kyseessä oli Battelle-instituutin tutkimus. - Allekirjoittaneen huom.).

Kirjeessä paljastuu, että herra "Pentacle" ehdotti, että perustettaisiin tarkkailupisteitä taivaan tarkkailemiseksi, ja että nämä tarkkailupisteet varustettaisiin tutkilla ja kameroilla ja muilla tarvittavilla välineillä, jotta saataisiin positiivista ja luotettavaa tietoa. Maaliskuussa 1968 Hynek vierailee Battelle-instituutissa ja tapaa herra "Pentaclen", jonka seurassa on neljä hänen kollegaansa. Hynek näyttää Pentaclelle Valleen löytämän asiakirjan sillä seurauksella, että Pentacle repii asiakirjan Hynekin kädestä, eikä palauta sitä. Pentacle ilmoittaa, että kyseessä on "vanha asia, joka jo on unohdettu" ja laittautuu eroon Hynekista niin nopeasti kuin pystyy. Löydettyään tämän asiakirjan, Hynek (joka itse ei muistanut nähneensä asiakirjaa aikaisemmin, vaikka se oli hänen paperien joukossa) ja Vallee ovat varmoja asiastaan: Battellen tutkimuksesta, ja sen hämmästyttävistä tuloksista ei kerrottu sanaakaan Robertsonin komitean jäsenille. Hynekin ja Valleen mielestä kyse on siitä, että Robertsonin komitea tahallaan johdettiin harhaan. Vallee kysyy lopuksi: Miksi? Mistä on kysymys?

Björn Borg, 18.4.2005


© Suomen Ufotutkijat
Suomen Ufotutkijat ry  - Arkkitehdinkatu 14 B  - 33720 TAMPERE  |  Tel. +358405170553  |  Webmaster  |